Näen Regina Linnaheimon kasvoissa monen naisen kasvot. Hän muistuttaa erityisesti äitini äitiä nuorena. Reginan kasvoissa on erityinen ilmaisuvoima, erityisesti hänen suuret silmänsä, joita ohjaaja Tulio kutsui “syntisiksi silmiksi”.
Melodramaattisissa rooleissaan Regina saa näytellä koko rahan edestä; ilosta ja onnesta syvimpään murheen alhoon. Teuvo Tulion elokuvissa Reginan roolit ovat äärimmäisiä: hän flirttailee, juopottelee, sokeutuu, parantuu, menettää muistinsa, rakastuu sisarensa kanssa samaan mieheen, saa lapsen, menettää lapsen, joutuu naimisiin väärän miehen kanssa, todistaa sisarensa ja aviomiehensä salasuhteen, raivoaa, itkee ja kaahaa autolla.
Esimerkiksi käsikirjoittamassaan elokuvassa Rikollinen nainen (1952) ensin kaksi kosijaa kilpailee hänen huomiostaan, toisen hän nai, kunnes menettää muistinsa ja joutuu karanneen vangin sijaan vankilaan. Perhe pitää häntä kuolleena. Vankilassa unissakävelijän lailla hortoilevan nainen ei muista menneisyyttään. Muisti palautuu kuitenkin väläyksinä hänen nähdessään tuttuja kasvoja ja esineitä. Muistamisen tuska näkyy kipuna hänen kasvoillaan. Hän takoo ohimoitaan nyrkeillään. Ilmeet ovat äärimmäisen suuria, silmät pyörivät hänen päässään. Muisti palautuu väläyksin.
Regina Linnanheimo näyttelee kuin tunneilmaisun megafoni, ja asiat muuttuvat hänen näytteleminänään lähes yliluonnollisen kokoisiksi. Minua puhuttelee juurikin tämä ilmaisun suuruus. Kulttuurisesti naisen liikkumatila ja ilmaisunvapaus on kuitenkin aina kapeampaa kuin miehillä. Tunneilmaisua moititaan herkästi “hysteeriseksi”.
Elokuviensa rooleissa Regina ottaa kuitenkin sellaisen määrän tilaa kuin tarvitsee, hänen ei tarvitse pienentää itseään lainkaan. Valtavan ilmaisunsa kannattelemana hän häilyy maailmojen välillä, luo ympärilleen taianomaisen tilan, kanavoi tuhansia naisia.
"Neuroottisessa esiintymisessään on Regina Linnanheimo nyt sivuuttanut kärsivällisyyteni rajat", puuskahti Vapaan Sanan (11.2.1952) arvostelija, kun taas Eugen Terttula sovitteli: "Rikollisen naisen tarinaa paperille kirjoittaessaan hän lienee kuvitellut itseään Bette Davisiksi. Sitähän hän ei kuitenkaan ole. Mutta aika kiitettävästi hän siitä ylivoimaisesta urakasta suoriutuu, jonka hän on itselleen kunnianhimoisena merkinnyt. Vaikeista lähikuvistakin hän selviytyy tyydyttävästi, joskin silmien pyörittely lopussa jo alkaa hieman tuskastuttaa."
Lähde: Suomen kansallisfilmografia 4:n (1992) mukaan, elonet.fi